Hautausmaa on kulttuurin lukukirja

Ero uusien ja vanhojen hautausmaiden välillä on silmiinpistävä. Vanhat puistomaiset hautausmaat henkivät historiaa. Muistomerkit ja istutukset kertovat menneistä sukupolvista, suvuista, ammateista ja tyylisuunnista. Hautausmaa voi myös olla veistospuisto ja elämästä kertova kulttuurin lukukirja.

Urjalan Honkolan kartanon isäntä perheineen on haudattu (1894–1909) vuolukivisen, sukuvaakunalla somistetun paaden alle. Aitaaminen kiellettiin 60luvulla hautausmaan hoitoa hankaloittavana.

Urjalan Honkolan kartanon isäntä perheineen on haudattu (1894–1909) vuolukivisen, sukuvaakunalla somistetun paaden alle. Aitaaminen kiellettiin 60-luvulla hautausmaan hoitoa hankaloittavana.

Elämäniloinen patsasaihe on harvinaisuus haudoilla. Ville Vallgrenin 1914 tekemä patsas Helsingin Hietaniemessä.

Elämäniloinen patsasaihe on harvinaisuus haudoilla. Ville Vallgrenin 1914 tekemä patsas Helsingin Hietaniemessä.

Kun kaikki ihmisen käyttämä tila pyrittiin järkiperäistämään, alkoivat viimeiset leposijat 1960-luvulla saada lähiörakentamisen tiiviyttä. Lopulta havahduttiin.

– Matkalaukkumallinen hautakivi on mitä kaunein muoto, mutta kun niitä on vierekkäin tuhansia, se on maisemana ikävä. Ruotsissa näkee samaa muotoa pystysuuntaisena, sekin toisi toivottavaa vaihtelua, sanoo Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän hautaustoimen päällikkö Markku Mannerkorpi.

Haudan hoitaminen ja hiljentyminen haudalla ovat osa surutyötä, ja hautausmaat osa yhteistä kulttuurimaisemaamme.

Keikyän Kiven toimitusjohtaja Keijo Vierimaa pitää tärkeänä, että vuosikymmenet näkyvät hautausmailla. Myös ne kantikkaat laatikkokivet.

Rajana raha, aika ja hyvä maku

Kauppaneuvos Petreliuksen hautamuistomerkki vuodelta 1914 Turussa on hautamuistomerkkien taiturin, Felix Nylundin hämmentävä työ.

Kauppaneuvos Petreliuksen hautamuistomerkki vuodelta 1914 Turussa on hautamuistomerkkien taiturin, Felix Nylundin hämmentävä työ.

Kirkkolaissa sanotaan, että hautojen koristeet eivät saa ”loukata hautausmaan pyhyyttä”. Käytännössä kyseessä on hyvän maun raja.

Seurakuntien hautamuistomerkkimääräyksiä valvovat kirkkoneuvostot.

”Haudan hoitaminen ja hiljentyminen haudalla ovat osa surutyötä, ja hautausmaat osa yhteistä kulttuurimaisemaamme. Hautamuistomerkkiin kannattaa siis panostaa.”

Vaikka hyväksytyn käsite on laajentunut, poliittiset tunnukset tai rakkaimmankaan lemmikkieläimen kuva ei Markku Mannerkorven mukaan juuri mene läpi.

1930-luvun hautaveistokset muistuttavat suorastaan puutarhaveistoksia. Jussi Vikaisen veistoslapsi Turussa vuodelta 1933.

1930-luvun hautaveistokset muistuttavat suorastaan puutarhaveistoksia. Jussi Vikaisen veistoslapsi Turussa vuodelta 1933.

– Yleisin hylkäämisen syy on koko. Haudalle halutaan jotain valtavan suurta. Miksei muistomerkki voisi olla aivan pieni? Eniten suomalaisia hautausmaita on muokannut raha ja asema. Hautamuistomerkkikulttuuria tutkinut Liisa Lindgren kertoo sivistyneistön ja porvariston alkaneen 1800-luvun mittaan korostaa asemaansa kivisillä hautamuistomerkeillä.

Vaikka Suomen hautausmaat olivat vaatimattomia pietarilaisiin ja ruotsalaisiin verrattuina, kertoivat kiviliikkeiden, valimoiden ja käsityöläisten valmistamat muistokivet, pylväät, hautavaasit ja uurnat vaurastumisesta.

Samalla väistyivät yhden sukupolven kestävät puuristit. Varattomat päätyivät yhtä kaikki köyhäin multaan ja anonyymeihin rivihautoihin.

Jo 1920-luvulla alettiin hillitä noita ”mauttomia ja prameilevia” hautaobeliskeja. Markku Mannerkorpi arvostelee kovin sanoin nykyistä muistomerkkikuvastoa kömpelöstä kauneustajusta.

– Kristillisillä hautausmailla näkee tekeleitä, jotka ovat ylösnousemususkon rinnalla mitättömiä ja banaaleja. Mannerkorpi lisäisi mielellään valurautaisia ja puisia muistomerkkejä ja taideteoksia lisää kokonaisuutta elävöittämään. Taideteosten kohdalla Turussa joustetaan ainakin muistomerkin maksimikorkeudesta.

Persoonalliset muistomerkit kiinnostavat

Käsityön jälki näkyy perinteisillä kantilla ja moskalla työstetyissä reunoissa. Kiveen upotetussa lyhdyssä kynttilä palaa suojassa.

Käsityön jälki näkyy perinteisillä kantilla ja moskalla työstetyissä reunoissa. Kiveen upotetussa lyhdyssä kynttilä palaa suojassa.

Näyttelykoordinaattori Hanna Mamia löytää Suomen Kuvanveistäjäliiton esittelykansiosta kolmisenkymmentä hautamuistomerkkejä tehnyttä taiteilijaa. Se, että suurin osa tavallisten ihmisten haudoille tilatuista veistoksista on ei-esittäviä, yllättää Mamiankin.

– Taiteilijat suhtautuvat hautamuistomerkkeihin myönteisesti. Se koetaan erityisenä ja henkilökohtaisena työnä. Hautamuistomerkkien yleistä monimuotoisuutta rajoittaa hinta. Taideteos ei välttämättä ole kallein vaihtoehto, toteuttamistapa ratkaisee. Kooltaan pienten reliefien tai veistossarjatöiden kysyntä on kasvussa.

– Selvästi kytee jo ajatus, että jotain muuta pitäisi standardien rinnalle saada. Suomen maaperässä riittää louhittavaa ja muistokiviksi sopivia, väritykseltään monenlaisia kivilajeja.

– Nykyajan jälkeä hautausmailla on vaihtelevien kivilajien ja muotojen käyttö, sanoo Keijo Vierimaa. Kiviteollisuuden vastaus hautausmaiden elävöittämiseen 1990-luvulla olivat lohkoreunaiset muistokivet. Lohkoreuna muotoillaan käsityönä vanhoilla työvälineillä, kantilla ja moskalla. Ihmiskäden jälki on miellyttänyt suomalaisia, ja Keikyän Kiven tilauksista niitä on lähes puolet.

Suosituimpia malleja on hautakiveen yhdistetty pronssinen lyhtykehys, jossa kynttilä palaa suojassa tuulelta ja tuiskulta.

– Ristin ohella tai sijasta käytetään entistä enemmän vainajan elämään tai harrastuksiin liittyviä kuvallisia aiheita. Uusinta uutta ovat hautakiveen hiekkapuhalletut valokuvat ja tietokoneavusteinen hautakiven mallisuunnittelu on kiviliikkeissä arkea.

– Kokonaisuuden kuitenkin viimeistelee aina hautakivialan käsityöläinen, sanoo kivisuunnittelija Seija Vierimaa. – Hautakivi kertoo tekijänsä osaamisesta ja kädentaidoista.

Lähde: Liisa Lindgren, Memoria. Hautakuvanveisto ja muistojen kulttuuri. SKS 2009.

Teksti: Taina Saarinen
Kuvat: Keikyan kivi ja memoria -kirja